Äitini soittaa minulle aina sunnuntaisin. Kun puhelua ei kuulu, alan miettiä vieläkö olen olemassa.
Pyöräilen koulusta kotiin illan pimettyä. Ainoakaan muu elävä olento ei tunnu liikkuvan ulkona, kuuluu vain autojen etäinen humina valtatieltä.
Muistan unen, jossa olen nuoruuteni kaupungissa: Minun on käytävä kaupassa, mutta se ei olekaan siellä, missä muistan sen olevan. Kun kävelen eteenpäin, huomaan, ettei mikään muukaan ole paikoillaan. Kaduilla ei näy ihmisiä; juoksen keskelle tietä, koitan pysäyttää ohi ajavia autoja.
Unessakin autot olivat ilman kuljettajaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti